/ Maan tieto / Näkökulmia

Näkökulmia

Jetta Huttunen: Miten yhdistää ympäristötietoisuus ja hyvinvointinäkökulma taidetuotannossa?

Lataa PDF

Vuoden 2020 Art Ii Biennaalin teemana oli ”Maan tieto”. Maan tiedolla tarkoitetaan kaikkea sitä hiljaista tietoa, jota ympäristössämme on. Biennaalin johtoajatuksena on, että maapallon ääni ansaistee tulla kuulluksi. Maapallon kestävyys on koetuksella, kun ihmisen toimet uhkaavat eliölajien kirjoa, ilmastoa ja meriämme. Elämme antroposeenin aikaa, eikä se mairittele meitä ihmisinä, osana luomakuntaa. Vaikutuksemme maapallon hyvinvointiin on lähinnä kielteinen.

Art Ii Biennaalin tuotantoa ohjaavat Iin ja Taidekeskus KulttuuriKauppilan visiot ympäristön kehittämisestä taiteen keinoin, taidetoiminnan osallisuudesta ja yhteisöllisyydestä sekä taidetuotannon ammattimaisuudesta ja kansainvälisyydestä. Ii tunnetaan ilmastotyöstään kautta maailman, ja kunta on profiloitunut kestävän kehityksen edelläkävijänä valtakunnallisesti.

Art Ii Biennaali heijastelee näitä kunnianhimoisia tavoitteita. Biennaalin taideteokset heijastelevat ympäristönäkökulmaa moninaisin tavoin sekä lisäävät hyvinvointia luomalla osallisuutta ja yhteisöllisiä kokemuksia.

Mutta mitä oikeastaan tarkoittaa, kun taidetta tehdään ympäristönäkökulmasta ja sen tavoitteena on hyvinvointi?

Luonnonvarakeskuksen tutkimusten mukaan luonnossa liikkumisella on suoria vaikutuksia ihmisen hyvinvointiin ja vaikkapa säännöllinen kävely metsässä voi vähentää masennusta ja alakuloa. Myös taiteella on hyvinvointivaikutuksia ja parhaimmillaan taide tai taidelähtöinen toiminta voimaannuttaa osallistujaansa ja auttaa häntä olemaan läsnä maailmassa. YK:n alaisen Maailman terveysjärjestö WHO:n mukaan taiteen vaikutukset ihmisten hyvinvointiin ovat kiistattomia: taide voi parantaa sekä fyysistä että psyykkistä terveydentilaa.

Osana Art Ii Biennaalia juhlimme Lähde! –hyvinvointipuiston avajaisia Iin Suvantolassa. Lähde! –puistossa taide ja luonto kohtaavat aivan konkreettisesti, kun pysyvä julkinen taide (Paula Suomisen mosaiikkiveistos Kummalliset Kukat), biennaalin lyhytaikaisemmat teokset sekä puistossa liikkumiseen ja ulkoiluun kannustavat aktiviteetit muodostavat saumattoman hyvinvointia edistävän kokonaisuuden. Lähde! –puistossa kasvit ja puut, mahtava Iijoki sekä elävät olennot, ihminen mukaan lukien, luovat yhdessä kokemuksellisen tilan olla läsnä ja aistia. Näin puisto luo hyvinvointia taiteen ja luonnon yhtymäkohdassa.

Yksi Art Ii Biennaalin teoksista oli Pii Anttilan ja Alan Bulfinin teos Fidelity of Home (Kodin uskollisuus). Teoksessaan Anttila ja Bulfin olivat koonneet hyllykköön yleisön nähtäväksi ja tutustuttavaksi orgaanisia aineita, joita voidaan käyttää kotitaloudessa mm. ruuanlaittoon ja puhdistamiseen. Teoksella oli myös vuorovaikutteinen ulottuvuus, kun ihmiset saivat tuoda omia aineitaan ja liittää mukaan käyttöohjeet. Lopulta koossa oli vastoja, yrttejä, pesusieniä ja itse tehtyä saippuaa sekä reseptejä ja ohjeita niiden käyttöön.

Avajaisissa taiteilijat tarjoilivat itsetehtyä kombutsaa. Näin teoksen ei-inhimillinen elävä elementti ja yhteistyö sen kanssa sai konkreettisen muotonsa. Myöhemmin taiteilijat järjestivät työpajan, jossa työstettiin esineitä kuivatusta volgansienestä. Jokainen osallistuja sai oman scoby-sienen, jonka sai viedä kotiinsa kasvattaakseen sitä edelleen.

Periaatteessa Anttilan ja Bulfinin teos on biotaidetta, jossa on vahva osallistumisen ulottuvuus. Taiteilijat ovat tutkineet ikiaikaisten materiaalien käyttöä ja opiskelleet perinteisiä menetelmiä. Työpajatoiminnassa he soveltavat tutkimustuloksiaan ja jakavat osaamistaan taiteen kokijoiden kanssa. Lopputuloksena on taidetta ja toimintaa, jossa osallistujien tietoisuus ympäristöstä ja ihmisen suoran toiminnan ulkopuolella olevasta elinpiiristä laajenee.

Jos haluamme oppia maan tiedosta ja jos haluamme ymmärtää luontoa, meidän pitää tiivistää vuorovaikutusta ei-inhimillisen maailman kanssa ja osallistua elonkehään toimijana muiden joukossa. Olemme osa meitä isompaa kokonaisuutta, ja maapallon hyvinvointi tarkoittaa myös ihmisen hyvinvointia.

Jos haluamme aloittaa keskustelun, johon voivat osallistua kaikki tahot, joita se koskee – niin inhimilliset kuin ei-inhimilliset tahot, niin luonto kuin kulttuurikin – meidän on laajennettava keskustelun tapoja ja huomioitava mahdolliset eriarvoistavat rakenteet. Taidetuotannon ja kuratoinnin näkökulmasta prosessien suunnitteluun ja toteuttamiseen tulee osallistaa kaikki: niin taidemaailman ulkopuolella toimivat ihmiset kuin maapallomme ei-inhimilliset toimijat. Vain siten voimme luoda aidosti osallistavaa ja koko elonkehän hyvinvointiin vaikuttavaa taidetta.

Art Ii Biennaali 2020 ei olisi onnistunut ilman lukemattomien henkilöiden ja tahojen panosta ja apua. Ensimmäiseksi haluan kiittää Iin kuntaa sitoutumisesta laadukkaan taidetuotannon tukemiseen ja kestävän kehityksen edistämiseen. Ii-instituutin yksiköt ja niiden henkilökunta antoivat kollegiaalisen tukensa tapahtuman tuotantoon.

Olen kiitollinen kuraattoreillemme Ekaterina Sharovalle ja Maria Huhmarniemelle, jotka tekivät mahdottomasta mahdollista ja loivat kunnianhimoisen ja ainutlaatuisen tapahtuman keskelle poikkeuksellista globaalia tilannetta.  Mukaan valitut taiteilijat herättivät tapahtuman eloon taiteellaan ja läsnäolollaan ja tekivät Iistä viikoksi maailman keskipisteen.

Lähde! -puistoon liittyvässä yhteistyössä tärkein yhteistyökumppanimme on ollut Oulunkaaren kuntayhtymä. Haluan kiittää myös Iin kunnan ympäristö- ja työllisyyspalveluja korvaamattomasta avusta puiston toteuttamisessa.


Jetta Huttunen

Jetta Huttunen (FT) on oululainen kulttuurituottaja ja kulttuurintutkija. Huttunen työskentelee vastaana tuottajana Taidekeskus KulttuuriKauppilassa Iissä. Ii tunnetaan kunnianhimoisista ilmastotoimistaan ja laadukkaasta kansainvälisestä taidetuotannosta, kuten Art Ii Biennaalista. Huttunen on väitellyt vastikään osallistumisesta mediakulttuurissa otsikolla Omaehtoinen elokuvatuotanto kulttuurituotantona ja osallistumisen muotona mediakulttuurissa.


Maria Huhmarniemi: Taidetta yhteisölle, yhteisön kanssa

Lataa PDF

Yhteisötaide, sosiaalinen taide ja dialoginen taide ovat konsepteja, jotka kuvaavat taidetta kohtaamisena, keskusteluna ja yhteistyönä. Yleisesti ne viittaavat kaikkiin prosesseihin, joihin kuuluu ryhmän kannustaminen osallistumaan johonkin luovaan toimintaan yhdessä. Määritelmällä on instituutionaalinen lähestymistapa. Keskusteleminen ja yhdessä työskentely luovassa prosessissa nähdään taiteen muotona, kun prosessia fasilitoidaan sellaisen nykytaiteen kontekstissa, jota tekevät ammattitaiteilijat ja jota esitellään näyttelyissä ja taidekatalogeissa, kuten Art Ii Biennaalissa.

Taiteentutkimuksessa käydään jatkuvaa väittelyä siitä, miten yhteisön jäsenet voidaan osallistaa tasa-arvoisesti mukaan yhteisötaiteen luomiseen, miten heitä kuullaan suunnitteluprosessissa ja miten heitä voidaan voimaannuttaa sekä kuinka voidaan luoda pitkäkestoisia yhteyksiä, empatiaa ja luottamusta taiteen kautta (esim. Hiltunen, 2010; Kantonen, 2005; Kester, 2004; Lacy, 1995). Tutkimus yhteisötaiteen etiikasta ohjasi kuratointiprosessia. Osallistujille yhteisötaide tarkoittaa sosiaalisia tilanteita, jakamista ja jaettuja kokemuksia. Se voi toimia voimaantumisen, itsetunnon kehityksen ja identiteetin rakennuksen kanavana, ja se voi laajentaa osallistujan toimintakykyä aktiivisena yhteiskunnan jäsenenä.

Yhteisötaiteella on juurensa 1960-luvun taidemaailmassa, jolloin modernistinen tyyli ja siihen liittyvä universaaliutta ja ainutlaatuisuutta korostava ajattelu alkoi väistyä. 1960- ja 1970-luvuilla taiteesta tuli tietoisempaa ja poliittisempaa. Yhteisötaiteessa voi olla edelleen poliittista sisältöä: kyseenalaistamista, kritisointia, korostamista, provosointia ja elävöittämistä minkä tahansa taiteellisen ilmaisun muodon kautta.

Yhteisötaide vaatii, että taiteilijalla on taito kartoittaa ja analysoida paikan fyysistä, narratiivista ja sosiokulttuurista ulottuvuutta sekä taito olla vuorovaikutuksessa yhteisön jäsenten kanssa. Nämä näkökulmat olivat keskeisiä taiteilijoiden ehdotusten arvioinnissa. Yhteisötaiteessa taiteilija on vastuussa suunnittelusta ja teoksen sisällön tuotannosta, mutta toteuttaakseen nämä prosessit taiteilijat tekevät yhteistyötä yhteisön jäsenten kanssa. Työ voi sisältää inspirointia, ohjausta ja toimintojen organisointia.

Kun yhteisötaidetta tuotetaan kansainvälisessä taidesymposiumissa, taiteilijoilla on useita mahdollisia toimintasuunnitelmia. Tavallisesti taidetta ei nähdä jonakin, joka tulisi tuoda yhteisöihin ulkopuolisten toimesta, vaan pikemminkin tapana, jolla taiteilijat voivat olla vuorovaikutuksessa yhteisön kanssa, kuulla heitä, oppia heiltä ja vastaavasti jakaa jotain vastineeksi. Joka tapauksessa taiteilijat voivat järjestää taidetyöpajoja, joissa he voivat opettaa tiettyjä metodeja taiteen luomiseen, joita voidaan toteuttaa ilmaisussa. Taiteen tekemistä kuvataan usein äänen antamisena yhteisölle, mikä viittaa myös voimaantumiseen. Taiteellisia prosesseja voivat johtaa taiteilijat, jotka pyrkivät fasilitoimaan luovaa osallisuutta ja yhdessä tekemistä. Vahvemmin yhteisölähtöisessä prosessissa taiteilija ja yhteisön jäsenet voivat luoda taidetta yhdessä, työryhmänä, jakaen ajatuksia koko prosessin aikana.

1960-luvusta lähtien rasismi ja naisten oikeudet ovat kuuluneet yhteisötaiteen käsittelemien teemojen joukkoon. Viimeaikaiset taipumukset yhteisötaiteessa seuraavat tätä perinnettä ja linkittävät ne intersektionaaliseen feminismiin. Tämä tarkoittaa sellaisen ajattelun edistämistä, että epätasa-arvo voidaan tunnistaa ja ratkaista. Intersektionaalinen feminismi käsittää sukupuolen ja ihonvärin sosiaalisten kategorioiden, kuten luokan ja seksuaalisuuden lisäksi. Art Ii Biennaalissa tämä oikeuden lisäämisen lähestymistapa laajennettiin ihmisistä koskemaan myös muuta kuin inhimillistä luontoa. Tämä näkyi Simi Susanna Ruotsalaisen ja Johanna Ruotsalaisen videoinstallaatiossa. I Am a Living Being oli videoinstallaatio, joka koostui animoiduista, ihmismäisistä kasvonpiirteistä, jotka kuvasivat kuviteltua maan muotokuvaa. Maan pitämä puhe oli modifioitu Äiti Maan Oikeuksien yleismaallisesta julistuksesta.

Tapahtuman kuraattoreina halusimme Ekaterina Sharovan kanssa fasilitoida paikallisyhteisöjen ja taiteilijoiden kohtaamisia, mutta meidän piti pohtia uudelleen, kuinka voisimme mahdollistaa hedelmällisen keskustelun kaikkien osallistujien välillä koronapandemian aikana. Olisivatko taiteilijat vuorovaikutuksessa paikallisten kanssa verkossa vai esimerkiksi kirjeiden ja postilaatikoiden kautta, kuten yksi taiteilijoista ehdotti? Verkkokeskustelu ja videoneuvottelut tuskin kuitenkaan täysin korvaisivat taiteilijan fyysistä läsnäoloa yhteisöllisessä taideprojektissa, mutta pystyimme kuitenkin tavoittelemaan mahdollisia muotoja yhteistyölle ja kommunikaatiolle Art Ii Biennaalissa. Miia Kettunen teki yhteistyötä paikallisten koululaisten kanssa etäyhteyksien kautta, ja Pii Anttila ja Alan Bulfin loivat Fidelity of Home -installaation, joka peräänkuulutti yhteisöllistä osallistumista.

Jälkihumanistinen ajattelu on siirtänyt yhteisötaiteen fokuksen kohti laajempaa yhteistyötä luonnon kanssa ja kohti ajatusta luonnon palvelemisesta taiteessa. Tämä ajattelutavan muutos on linjassa muiden nykytaiteilijoiden kanssa, jotka ovat nostaneet luonnon kanssataiteilijaksi ja kumppaniksi laitteiden ja muiden esineiden rinnalle. Tämänkaltaista lähestymistapaa kehittivät myös monet Art Ii Biennaalin taiteilijat. Esimerkiksi Karoliina Niemelä ja Pirjo Lempeä hyödynsivät savea materiaalina ja polttivat veistoksen paikallaan yhteistyössä luonnon kanssa. Samoin voidaan todeta myös Miia Kettusen teoksesta, jossa yhteistyötä tehtiin kasvien kanssa.

Jälkihumanismi keskittyy ei-inhimilliseen toimijuuteen ja luonnon oikeuksiin (missä käsite ei-inhimillinen viittaa siihen, että myös ihminen on osa luontoa). Samanaikaisesti se laajentaa empatian kehää ihmisnaapureista naapurustoihin, joihin kuuluu eläimiä, kasveja ja kiviä. Taide myös reflektoi taiteilijan suhdetta luontoon; taiteilijat voivat nähdä ja kuvata luontoa romanttisesti, henkisesti, analyyttisesti ja aktiivisena toimijana ja oikeuksien haltijana, jolla on ääni.

Kiitos turve, maa, ruoho, savi, taiteilijat, yhteisön jäsenet, kuraattoripari sekä upean tapahtuman tuottajat!

Lähteet

Hiltunen, M. (2010). Slow Activism: Art in progress in the North. In A. Linjakumpu & S. Wallenius-Korkalo (Eds.), Progress or Perish. Northern Perspectives on Social Change (pp. 119–138). Ashgate.

Kantonen, L. (2005). Teltta, Kohtaamisia nuorten työpajoissa. LIKE.

Kester, G. (2004). Conversation Pieces: Community and Communication in Modern Art. University of California Press.

Lacy, S. (1995). Debated territory: Towards a critical language for public art. In S. Lacy (Ed.), Mapping the Terrain. New Genre Public Art (pp. 171–185). Bay Press.


Maria Huhmarniemi

Maria Huhmarniemi on rovaniemeläinen kuvataiteilija ja kuvataideopettaja, joka on työskennellyt yliopistonlehtorina Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa kuvataidekasvatuksen koulutusohjelmassa vuodesta 2002 lähtien. Kuvataiteilijana Huhmarniemi keskittyy installaatioihin ja opettajana yhteisö- ja ympäristötaiteeseen. Huhmarniemi on väitellyt taiteen tohtoriksi vuonna 2016. Väitöskirja käsitteli taiteilijan osallistumista ympäristökonflikteja käsitteleviin keskusteluihin. Huhmarniemi on osallistunut moniin taiteeseen, aluekehitykseen ja hyvinvointiin liittyviin yhteistyöprojekteihin Lapissa ja Barentsin alueella. Vuodesta 2012 lähtien Huhmarniemi on toiminut Lapin taiteilijaseuran hallituksen puheenjohtajana ja kuratoinut useita kansainvälisiä näyttelyitä.


Ekaterina Sharova: Taiteen, tilan ja kansalaisten yhdistäminen

Lataa PDF

Olin innoissani ja otettu, kun minut kutsuttiin kuratoimaan Art Ii Biennaalia. Ii on yksi Euroopan edistyneimmistä paikoista, missä ilmastonmuutostietoisuus on korkealla kunnallisella tasolla ja missä kulttuurilla, taiteella ja koulutuksella on tärkeä rooli tämän tietoisuuden rakentamisessa. Biennaalin tämänvuotinen teema vastasi tiedon vapautumisen ja taiteellisten käytäntöjen uuteen materialistiseen tulkintaan. Taidetuotannon, uuden tiedon ja luonnon välinen riippuvuussuhde tuntui liittyvän olennaisesti kohtaamiimme tärkeisiin kysymyksiin. Olen työskennelyt jo vuosia myös ekofeminististen taideprojektien parissa, ja Art Ii Biennaali tarjosi hienon mahdollisuuden kehittää näitä ideoita ja tuoda ajatuksia mukaan projektiin.

Koronavirustilanteen vuoksi jouduimme muokkaamaan valintaprosessia ja keskittymään ainoastaan suomalaisiin ja Suomessa työskenteleviin taiteilijoihin. Tämä muutos mahdollisti toisaalta työskentelyn tarjoamisen paikallisille taiteilijoille sekä syvemmän paneutumisen teoshaussa esitettyihin kysymyksiin. Art Ii Biennaaliin valittiin osallistumaan kolmetoista taiteilijaa, ja jokainen heistä kehitti oman tulkintansa teemasta Maan tieto.

Kuraattorina ja opettajana tiedostan useita perustavanlaatuisia kysymyksiä. Jos meillä on jatkuvasti edessämme ympäristöhaasteita ja tuhoutuvia ekosysteemejä, tarkoittaako tämä, että olemassa oleva tiedontuotantojärjestelmä ei toimi riittävän hyvin? Mitä meidän sukupolvemme on oppinut, ja mitä meidän tulisi välittää seuraavilla sukupolville? Miten koulutusjärjestelmä muokkaa meitä kansalaisina, ja miten voimme oppia ja opettaa kestävyyttä? Voivatko nykytaiteen käytänteet tarjota tilaa ajatuksille ja keskustelulle luonnon roolista oppimisessa? Nämä olivat eräitä niistä kysymyksistä, joita pohdimme työskennellessämme biennaalin parissa.

Taidetuotannolla voi julkisessa tilassa olla useita tehtäviä, jotka ovat riippuvaisia kontekstista. Monet historiallisten ja poliittisten henkilöiden monumentit hallitsevat edelleen aukioita Neuvostoajan jälkeisessä urbaanissa julkisessa tilassa. A. Rieglin mukaan  ”monumentti on työ, jonka tarkoitus on nimenomaisesti pitää tiettyjen ihmisten teot ja kohtalot elossa ja läsnä tulevien sukupolvien tietoisuudessa”. Iin ympäristötaideprojektit luovat kontrastin ”kovien monumenttien” hallitsevalle, teolliselle materiaalisuudelle ja kylmille, vieraannuttaville metalli- ja kivipinnoille. Orjakauppiaiden ja vallankumousjohtajien sijaan Art Ii Biennaalin taiteilijat ovat luoneet kollektiivisen monumentin itselleen maalle ja sitä asuttaville yhteisöille. Pohjois-Pohjanmaan konteksti tarjoaa meille vaihtoehtoisia tulkintoja siitä, mitä taiteen julkisessa tilassa tulisi olla. Se voi tarjota horisontaalisia tapaamispaikkoja paikallisille ihmisille, mahdollisuuksia uuden oppimiseen sekä luoda dialogisia yhteyksiä taiteilijoiden ja yleisön välille. Tuotantoprosessi voi osallistaa paikallisia, kuten työllisyyspalveluiden asiakkaita, jotka kutsuttiin rakentamaan uusia kalusteita ja luomaan taidetta yhdessä taiteilijan kanssa. Teoksissa olivat läsnä myös paikalliset materiaalit, kuten savi, puu, terva ja jopa ympäristöystävälliset veistosmateriaalit.

Paula Suomisen työ tuo esiin tahdon kehittää yhteisöllisiä prosesseja. Suomisen työ sijoittuu Iin työhönvalmennuskeskuksen viereiseen puistoon. Projekti alkoi työhönvalmennuskeskuksen asiakkaiden kanssa ennen biennaalia, ja vuonna 2020 taiteilija viimeisteli kierrätyskeramiikkaa hyödyntävän keramiikkaveistoksen, johon keskuksessa työskentelevät omilla töillään osallistuivat. Biennaalin avajaisissa kokonaisuudessaan nähty puistoalue esittelee useiden eri yhteisöllisten taideprojektien tuloksia, mikä ilmentää ihmislähtöistä, pitkäjänteistä lähestymistä taidetuotantoon. Paikalliset asukkaat ja vierailijat on kutsuttu reflektoimaan yhteistä vastuutamme. Kuten Suominen asian muotoilee:

Kasvit hallitsevat nyt maata ja jakavat oikeutta luonnon arvoihin. Planeetalla vallitsee elinehtojen uusjako. Kaikilla lajeilla ja otuksilla on yhtäläiset velvollisuudet ja oikeudet maahan, veteen ja ilmaan. Kukaan ei voi omistaa maata, vettä tai ilmaa. Kasvit hallitsevat ja hoitavat maata ja planeettaa.

Pia Hentusen Näkymättömät ötökät ‑veistosarjassa heijastuu näkymättömyyden idea. Hentunen on kansoittanut Iin puistoalueita veistoksilla hyönteisistä tuoden näkyviin niiden tärkeän roolin kestävässä ekosysteemissä odottamattomalla ja yllättävällä tavalla.

Taiteilijat keksivät useita tapoja oppia maalta. Miia Kettusen Landshapes on ympäristötaideteos, jossa koululaiset osallistuivat muotoiluun ja maan, maapallon ja sen ekosysteemien reflektointiin. Tiina Vehkaperä tarjoaa mahdollisuuden löytää uudelleen yhteys maahan muistuttamalla meitä, että ”saavumme tänne yksin ja niin myös poistumme. ” Teoksessaan Massamuisti Vehkaperä luo mahdollisuuden keholliseen kokemukseen maasta ja ympäröivään maisemaan sulautumisesta. Alan Bulfin ja Pii Anttila loivat relationaalisen teoksen, joka leikittelee sillä, mikä on yksityistä ja mikä julkista. Teos kutsuu vierailijat löytämään uudelleen lähimmät voimavarat omista kodeistaan, avoimessa laboratoriossa. Alain Badiousta inspiroituneena taiteilijat loivat teoksen Fidelity of Home –avoimen, prosessikeskeisen laboratorion – Iin kirjastoon.

Marja Haapakankaan ja Maria Laitilan videoinstallaatio Seusuo sekä Johanna Ruotsalaisen ja Simi Ruotsalaisen videoinstallaatio I Am a Living Being esittelevät kaksi erilaista näkökulmaa nykykeskusteluun ympäristöuhkista ja luonnonvarojen hyväksikäytöstä. Jälkimmäisessä teoksessa maasta tulee päähenkilö, joka muotoilee oikeutensa Bolivian Cochabambassa järjestetyssä ilmastonmuutoskonferenssissa esitetyn ja Yhdistyneiden kansakuntien toimeenpaneman Äiti Maan oikeuksien yleismaailmallisen julistuksen mukaisesti. Anne Yonchan työ Re:Peat III esittelee Oulun alueen turvekaivannoilla toteutuneen tiede-taideyhteistyön tuloksia. Kuvat esittelevät esimerkiksi turpeen monimutkaisia rakenteita ja taiteilijan kokeiluita turpeen tuhkan ja muiden luonnonmateriaalien kanssa. Karoliina Niemelä ja Pirjo Lempeä hyödyntävät myös maan resursseja saviveistoksessaan Alku, joka viittaa Kalevaan ja esittelee muinaisen keramiikkatekniikan, joka teoksessa muotoutuu interaktiiviseksi tutkimusprosessiksi.

Art Ii Biennaali tarjoaa taiteellisia tulkintoja mahdollisista kestävistä tulevaisuuksista, joissa luonto ja maa voivat toimia opettajinamme. Teokset esittelevät vaihtelevia näkökulmia teemaan, laajasti erilaisia tekniikoita ja tapoja kommunikoida yleisön kanssa. Bruno Latourin mukaan ”alueelle kuuluminen on ilmiö, joka kaipaa eniten uudelleenarviointia ja uudelleenmäärittelyä; uusien maapallolla elämisen tapojen oppiminen on suurin haasteemme”. Biennaali on ollut yritys osallistua tähän uuteen oppimiseen.

Vaikka virtuaalinen maailma mahdollistaa nopean ajatusten ja kuvien vaihdon, kommunikaation ja tärkeiden päätösten teon, työn käytännön toteutus oli tärkeässä osassa. Haluan kiittää KulttuuriKauppilan henkilökuntaa, Jetta Huttusta, Inka Hyvöstä ja Annika Ryhästä, jotka onnistuivat järjestämään tuotantoprosessit hyvin vaikeista ja epävakaista ajoista huolimatta. Olen kiitollinen kuraattoriparilleni Maria Huhmarniemelle mukaansatempaavista ja inspiroivista keskusteluista, kuten aina. Kiitos kuuluu myös kaikille uskomattomille taiteilijoille, jotka toivat kokonaisuuteen ideansa, ajatuksensa ja teoksensa.

Lähteet

[1] Riegl, A. (1903). The Modern Cult of Monuments: Its Character and Its Origin.

[2] Latour, B. (2018). Down to Earth. Politics in the New Climatic Regime.


Ekaterina Sharova

Ekaterina Sharova on venäläinen taidehistorioitsija ja kuraattori. Sharova on opiskellut Pohjoisessa federaatioyliopistossa Arkangelissa ja valmistui maisteriksi taidehistorian ohjelmasta Oslon yliopistosta vuonna 2012. Sharova on kuratoinut projekteja mm. Arctic Art Forumille, Arctic Arts Festivalille, Barents Spektakelille ja Arctic Arts Summitille. Sharova on kirjoittanut ja luennoinut Pohjois-Venäjän taiteesta Garage Triennialissa (2017) ja NEMOSKVAssa (2018). Sharova on luennoinut myös Pohjoisessa federaatioyliopistossa ja toiminut vierailevana luennoitsijana Lapin yliopistossa ja Oslo National Academy of the Artsissa. Sharova on myös ollut neuvonantajana kansainvälisessä alkuperäiskansojen taidetta esittelevässä Sakahà -näyttelyssä Kanadan kansallisgalleriassa sekä toiminut asiantuntijana useissa kansallisissa taidekilpailuissa Venäjällä. Hänen kuratointiprojektinsa keskittyvät ruumillistuneeseen tietoon, kulttuurillisen pääoman desentralisaatioon ja näkymättömän uudelleenmuotoiluun.


Mike Watson: Luonnon tulkintaa: Ajatuksia Art Ii Biennaalista 2020

Lataa PDF

Art Ii Biennaali 2020 nousi esiin ennen kaikkea siksi, että se järjestettiin. Tarkoitan sitä, että globaalin koronapandemian aikaan ja kotoapoistumiskieltojen ollessa voimassa suuressa osassa maailmaa, biennaali toimi harvinaisena jatkuvuuden symbolina kulttuurialalla. Tämän lisäksi biennaalin teema ”Maan tieto”, joka viittaa sekä planeettamme että sen pienimmän rakenneosan – eli maa-aineksen itsensä – reflektointiin, tarjosi mahdollisuuden arvostaa riippuvaisuuttamme ja alkuperäämme luonnosta itsestään. Aihe ei olisi voinut olla ajankohtaisempi, kun ottaa huomioon, miten koronatilanne oli jo tätä reflektointia meiltä vaatinut.

Emme usein täysin arvosta jonkin esineen tai järjestelmän toimintaa, ennen kuin se rikkoutuu. Ajatellaan esimerkiksi pitkittynyttä sähkökatkosta, joka aiheuttaa laajalle levinneitä ongelmia valaistukseen, ruuansäilytykseen, julkiseen liikenteeseen, välttämättömiin varusteisiin ja terveydenhuoltoon. Ajan myötä yksilö, perhe tai yritys, joka joutuu elämään ilman sähköä, päätyy pohtimaan tätä yleensä itsestäänselvyytenä pitämäämme energianlähdettä. Lopulta hän ymmärtää sen synnyn olevan luonnossa itsessään, vesi- ja tuulivoimassa, aurinkoenergiassa, kaasussa, hiilessä tai ydinvoimassa. Ilman monimutkaisia järjestelmiä, jotka lähettävät meille energiaa näistä lähteistä, olemme jälleen suoraan riippuvaisia planeetastamme ja sen perustuotteista: kasveista, mineraaleista, vedestä, maasta. Ekaterina Sharovan (RUS) ja Maria Huhmarniemen (FIN) kuratoimat biennaalin kymmenen työtä viideltä taiteilijalta ja neljältä työparilta sekä yksi aikaisemmin toimeksiannettu teos, kyseenalaistivat suhteemme maahan jokainen omalla erityisellä tavallaan aikana, jolloin globaalin yhteiskuntamme perustoimintakin on kyseenalaistettu.

Koronavirustilanteen vuoksi kuraattoreiden valinnat oli rajattu Suomessa työskenteleviin taiteilijoihin, mutta kuten Maria Huhmarniemi kuraattorikeskustelussa selitti, tämä ratkaisu nähtiin lopulta hyödyllisenä, sillä se auttoi pienentämään ylettömän matkustamisen vaikutusta. Valitut taiteilijat, joilla jokaisella oli henkilökohtainen suhde paikalliseen maahan, vastasivat teoksilla, jotka osoittavat yhteyden luonnon, ihmisyyden ja ihmisten välillä. Monet teoksista jäivät myös paikoilleen aikaisempien biennaaleissa ja muissa projekteissa syntyneiden teosten rinnalle.

KulttuuriKauppilan galleriatilaan rakentunut Johanna Ruotsalaisen ja Simi Susanna Ruotsalaisen videoistallaatio I Am a Living Being lähestyi näitä teemoja ei-inhimillisen toimijuuden kautta. Teos muodostui maanpohjaksi muutetusta osasta galleriaa, johon muotoiltuihin kasvonpiirteisiin heijastettiin puhuva pää. Ihmismäiset kasvot lausuivat Äiti Maan oikeuksien yleismaailmalliseen julistukseen pohjautuvat sanat, jotka laadittiin Bolivian ilmastokonferenssissa vuonna 2010. Inhimillistämällä maan installaatio huomioi tarpeen tarpeen tunnustaa luonnon ja sen itsenäisten olentojen ja kappaleiden oikeudet.

Teos myös korosti ristiriitaista yritystämme ymmärtää luontoa. Luonnon antropomorfisointi sisältää nimittäin aina viime kädessä riskin ei-inhimillisiin ilmiöiden ja toimijoiden mukauttamisesta ihmistahtoon. Poliitikkojen ja lainsäätäjien tehtävä on viime kädessä filosofinen. Miten säilytämme inhimillisen toimijuutemme astuessamme itsemme ulkopuolelle, jotta voimme tunnistaa niiden olentojen toimijuuden, joiden kanssa jaamme maan?

Taiteen tekeminen on yksi tapa yrittää kulkea tätä vaikeaa keskitietä, eikä vähiten siksi, että taiteellinen tuotanto sisältää muotoilua ja kompromisseja luonnollisten ja kierrätettyjen materiaalien kanssa. Paula Suomisen suuri ulkotilaan sijoittuva veistos Kummalliset Kukat sisältää kolme eri mittasuhteista teosta (yksi on ihmistä suurempi, kaksi enemmän tai vähemmän ihmisenkokoisia). Teoksen osat Kaihonkukka, Kuukunen ja Kultatyräkki on tehty yhteistyössä iiläisten kanssa, ja niissä on mukana mosaiikkeja, jotka on kerätty paikallisten kotoa vuonna 2018, jolloin taiteilija myös työskenteli yhdessä työhönvalmennuskeskuksen asiakkaiden kanssa. Kokonaisuutena teos on – kuten monet taideteokset – ihmisen luonnon työstämisen lopputulos luonnon jälkien näkyessä vahvasti teoksen kasvinomaisissa muodoissa.

Veistostaiteen prosessi ilmaisee kenties paremmin kuin mikään muu taidemuoto, miten taide on metafora ihmisen jatkuvalle soutamiselle ja huopaamiselle luonnon kanssa, jossa pyrimme syrjäyttämään luonnon, vain joutuaksemme alinomaa taas nöyrtymään sille. Tiina Vehkäperän teos Massamuisti korostaa tätä jatkuvaa vuorovaikutusta taiteilijan ja luonnon välillä ja vuorovaikutuksen lopullista vääjäämätöntä loppua kuolemassa. Teos koostuu matalasta haudasta, joka on kaivettu arkun muotoon Iin ympäristötaidepuiston maaperään, joka on edellisten biennaalien teosten koti. Teos vihittiin performanssilla, jossa taiteilija kutsui vieraita laskeutumaan ”hautaan ”. Rituaali tarjoaa yksittäiselle vierailijalle mahdollisuuden reflektointiin heidän päästessään lähemmäksi maata, jota osaksi he lopulta tulevat.

Muiden biennaalin teosten ohella kolme edellä mainittua teosta havainnollistavat yhteyttämme luontoon pyrkien samalla toteuttamaan alati vaikeaa tehtävää, äänen antamista luonnolle. Tämän tehtävän asettama haaste juontuu yhtä lailla siitä, että olemme joka tapauksessa osa luontoa, kuin siitä, että seisomme luonnosta irrallaan omasta olemassaolostamme tietoisina olentoina. Jälkimmäinen on sekä luonnosta että toisistamme vieraantumisen lähde. Se on sekä teknologisen edistyksen moottori että taantumisen syy, sillä laskun edistyksestä maksavat ympäristö ja ihminen. Kansainvälistä tunnustusta sitoutumisestaan ympäristökysymyksiin ja kestävään kehitykseen saaneessa kunnassa järjestettävä Art Ii Biennaali 2020 tuo esiin pitkäjänteisen vuorovaikutuksen tärkeyden luonnon kanssa sekä taiteen merkityksen tuon vuorovaikutuksen kuvaamisessa. On kunniaksi biennaalin menestykselle, että nämä seikat on esitetty selkeästi tavalla, joka heijastaa aikamme avainkysymyksiä.


Mike Watson

Oululaistunut kuraattori, taidekriitikko ja tutkija Mike Watson on kirjoittanut lukuisiin eurooppalaisiin taidejulkaisuihin ja kuratoinut tapahtumia mm. Venetsian Biennaaliin. Niin kuraattorina, taidetuottajana kuin tutkijanakin Miken kohteena ovat taiteen ja politiikan moninaiset kytkökset. Hän on erityisen kiinnostunut taiteen saavutettavuudesta sekä siitä, miten taide ja taidetuotanto saadaan avoimeksi kaikille ja miten taiteella voitaisiin edistää osallisuutta. Mike on tarkastellut teksteissään uuden median mahdollisuuksia laajemminkin. Hänen uutta mediaa käsittelevä teoksensa Can the Left Learn to Meme?: Adorno, Video Gaming, and Stranger Things ilmestyi viime vuonna.